Johtuuko se talvesta, pimeydestä, kylmyydestä, geeneistä, suomalaisuudesta vai mistä? Se, että perusvireenäni tuntuu kaikesta päällepäin näkyvästä iloisuudesta huolimatta olevan sininen sielunmaisema. Olen onnellinen, kai. Olen tyytyväinen elämääni, luulisin. Minulla on kaikki hyvin. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen ja paljon enemmän. Elämässäni on iloisia ja ihania asioita. Minulla on rakkaita ja läheisiä ihmisiä, on kavereita, harrastuksia ja töitä. Silti jossain syvemmällä on aina välillä esiin nouseva melankolia.

Jos kuuntelee suomalaista musiikkia, lukee suomalaisia romaaneja, suomalaisia runoja tms. on lähes kaikissa jotain surullista. Sanoissa, melodiassa, tarinassa, rivien välissä. Johtuuko suomalainen melankolia siitä, että sitä syötetään meille jatkuvasti, vai johtuuko sen esiintyminen joka puolella siitä, että olemme kaikki melankolisia? Miksi pidämme surullisista asioista?

Toisaalta, ajat tuntuvan olevan muuttumassa. Nykyään melankoliasta on tulossa hauskempaa. Sille voidaan jopa nauraa. Liekö kansainvälistymisen seurausta vai mitä. Ajatellaanpa vaikka Kaurismäen elokuvia (joita en itse ikinä jaksa katsoa). Niissä on oikein kärjistetysti esitetty savuisten paikallispubien nurkkapöytien väljähtänyt tunnelma ja alavireinen elämä. Mutta samalla elokuvat ovat tavallaan komedioita. Ne voivat koomisuudessaan naurattaa. Ja kuulopuheiden mukaan niitä maailmalla pidetäänkin lähinnä sairaina suomalaisina tragikomedioina.

Silloin kun iskee sininen päivä, ei siinä mitään nauramista tunnu olevan. Mutta seuraavana päivänä niille perisuomalaisille (?) ajatuksille ja tunteille jo nauraa. Kiinnostaisi tietää onko muissakin maissa ihmisillä samanlaisia ajatuksia.

 

TIIMALASI

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Talvet ovat äänettömiä,

suunnattomia,

ja kaikki yhdessä.

Kuka piirtäisi hangen täyteen kirjaimia

joista ei muodostuisi kaipuuta

ja puhuisi ilman täyteen sanoja

joissa ei olisi mitään surullista.

 

Olen nähnyt ihmisten tulevan,

tehtaan imaisevan heidät sisäänsä

ja sylkäisevän puolijuoksua ulos,

ja ihmisten katoavan.

 

Olen herännyt kellon ääneen

ja nukahtanut sen jäädessä vartioimaan unta,

nähnyt kevään jokaisen alastoman aamun,

yhden kerrallaan.

Päivästä päivään olen nähnyt

saman auringon nousevan

saman ladon ohi saman joen ylle

ja laskevan saman synkän metsän taa.

 

Niin monet ovat kuolleet.

Niin monet ovat syntymättä

ja tulevat kuolemaan.

Kuka muistaisi kaikki kuolleet

ja jättäisi heistä kertomatta.

 

Kaikki tuulet tulevat kaukaa mereltä

ja menevät sinne takaisin.

Minä vain pimeästä toiseen.

Kuin yli joen.

 

- Hannu Salakka