Minulla olisi mielessäni niin paljon sanoja, jotka haluaisin siirtää paperille. Paljon ajatuksia, mietteitä, kysymyksiä. En vain ole löytänyt vielä sitä aikaa ja hetkeä, jolloin voisin sen tehdä. Kun kirjoitan ylös suruani ja ikävääni sekä myös syyllisyydentuntoja, haluan antaa sille sen vaatiman ajan, heittäytyä hetkeksi sen vietäväksi. Haluaisin kirjoittaa ylös niitä mietteitä, joita surutyö on tuonut mukanaan. Haluaisin tehdä surutyötäni kirjoittamalla, uskon että sillä tavoin saisin jäsenneltyä ajatuksiani ja saisin itsestäni ulos ne vaikeammatkin ajatukset sekä tunteet.

 

On ikävä.

 

Luin Teuvo Saavalaisen teoksen Ja poika vaikenee. Siinä kirjailija kertoo oman itsemurhaan päätyneen poikansa tarinan ja samalla pukee sanoiksi paljon niitä tunteita, joita varmasti jokainen läheisensä itsemurhan kautta menettänyt kokee. Vaikka kirjassa onkin kyse isä-poika –suhteesta, voin veljeni menettäneenä sisarena samaistua moniin mietteisiin ja tunteisiin.

 

Muutama ote kirjasta:

 

”Tai kenties hänet tappoi viime kädessä koko tämä pirullinen yhteiskunta kilpailun vaatimuksineen, joihin hän ei pystynyt vastaamaan?”

 

”Ja vielä kovempi kysymys: Yritinkö minä edes tehdä kaiken minkä voi, vai suljinko hänen kuolemaan johtaneelta tuskaltaan silmäni ja koetin itse elää?”

 

 On ikävä rakasta veljeä.