3 kk syntymäpäivänsä kunniaksi Tinja pääsi viime viikolla neuvolaan. 'Oma neuvolantätimme' näkikin vasta nyt ensimmäistä kertaa Tinjan, aiemmilla kerroilla paikalla on ollut sijainen, ensin kesäloman ja sitten sairasloman vuoksi. Odotinkin innolla, että saisin esitellä ihanan pienokaisemme hänelle.

 

Tinja oli hyvällä tuulella ja hymyili terveydenhoitajallekin hangonkeksinä. Hoitopöydän yläpuolella oli liimattuna pari nallekuvaa ja Tinja lumoutui niistä, olisi vain tuijotellut niitä. Täytyypä kotonakin laittaa hoitopöydän yläpuolelle / viereen jotain katseltavaa.

Kääntymistä testattiin ja Tinjahan alkoi punnertautua kyljen kautta mahalleen heti kun terkkari vähän avitti. Kotonahan se kääntyy mahalleen avustettuna niin, että sille antaa sormen mistä se voi pitää kiinni ja siitä se sitten vetää itsensä kyljen kautta mahalleen. Itse tyttö ei vielä pääse kierähtämään.

Tinja myös potki ja heilutteli käsiään oikein jäntevästi ja saikin kiitosta aktiivisuudestaan ja jäntevyydestään.

Helistintä Tinja seurasi hienosti ja kun sen antoi sille käteen, heilutteli myös sitä. Muutaman kerran neuvolassa käynnin jälkeen on Tinja jo ihan itsekin tarttunut esineisiin ja suuhunhan ne kaikki tuntuvat päätyvän :D

 

Puntari näytti iloista yllätystä, painoa oli jo 5,2kg. Eli edellisestä käynnistä oli tullut 1,2kg lisää ja syntymäpaino jo yli tuplattu. Pituuttakin oli tullut edellisestä käynnistä 7cm ja nyt mittaa prinsessalla on jo 60cm :D

 

Kyllähän Tinja on pieni moniin 3kk ikäisiin verrattuna, mutta mieletön kasvu tytöllä on lähtötilanteeseen nähden tapahtunut. Pituutta kolmessa kuukaudessa on tullut 12cm ja painoa 2,6kg.

 

Kaikki näytti hyvältä ja tyttö terveeltä!

 

Vielä ei puhuttu kiinteiden aloittamisesta, se siirrettiin 4kk käyntiin. Imettämisestäkin puhuttiin. Maitoa on näköjään riittänyt todella hyvin tytön kasvuvauhdista päätellen. Terkkari kysyi koenko imetyksessä mitään negatiivista. En koe, enkä ole kokenut. Minulle se on kamalan luonnollista, enkä koe sitä mitenkään sitovana, kuten kuulemma monet tekevät. Toki imettämistä varten pitää usein kesken olevat puuhat lopettaa, mutta minulle nuo imetyshetket ovat olleet koko ajan sellaisia mukavia 'lepohetkiä'. Joko vain olen ja katselen vauvaa, tai sitten luen romaania tai katson televisiota tai neulon samalla kun tyttö on rinnalla.

Meillähän ei varsinaisesti olla täysimetyksellä, sillä tyttö saa ruokaa välillä myös pullosta. Alkuun maitoa tuli niin paljon, että sitä pakastettiin ja niitä sekä myös korviketta tyttö on saanut silloin kun en itse ole ollut häntä hoitamassa.

 

Ja yllättävän mukavasti tämä vauva-arki onkin lähtenyt kaikkinensa käyntiin. Uskon että ne vapaaillat, mitä toisillemme kodista ja lapsesta suomme, ovat tärkeitä ja osaltaan auttaneet siihen ettemme ole vielä kumpikaan väsyneet lapsen sitovuuteen. Tekee hyvää välillä päästä ihan yksin metsään kävelemään tai tapaamaan ystäviään. Ja olemmehan välillä pitäneet kahdestaankin vapaata tytöstä. Kävimme treffeilläkin, syömässä, shoppailemassa ja leffassa ;)

 

Terkkarimme kyseli miten minä olen jaksellut veljeni kuoleman suhteen. Sain häneltä myös numeron perheneuvolan psykologin ajanvaraukseen. Ajattelinkin käyttää mahdollisuuden hyväkseni ja ainakin yrittää päästä sinne juttelemaan. Vauvaan kun on kuitenkin niin sidottu, ettei omalle surulle ja surutyölle tunnu aina löytyvän aikaa. Käyn kerran viikossa treenaamassa tunnin ajomatkan päässä ja nuo ajomatkat ovat olleet minulle sellaisia surutyön hetkiä. Aina kun lyön autonoven kiinni ja hurautan pois kotipihasta, tulee veli mieleen. Usein myös saatan itkeä noiden automatkojen aikana.

Lisäksi tuntuu jotenkin siltä, ettei sitä tutuille ehkä niin paljon viitsi enää aiheesta puhua. Toisilla on oma surutyönsä kesken ja kun ei tiedä missä vaiheessa kukakin ajatuksissaan on. Ja haluaako sitä palauttaa surua toisten mieliin jos heillä vaikka onkin 'hyvä päivä'. Ja toki tulee välillä kaikkia sellaisiakin ajatuksia, joita ei ehkä lähimmilleen kehtaa tai halua sanoa. Ulkopuolinen ammattilainen voisi auttaa niiden asioiden käsittelemisessä.

 

Yhteen väliin nukuin huonosti ja heräilin öisin muistoihin veljestäni. Itkeskelin lähes päivittäin ja pelkäsin muidenkin läheisteni kuolemaa. Olin varma, että lentokone, jolla vanhempani ulkomaille matkustavat, tippuu yms. Näistä peloista ja unettomuudesta puhuin miehelle ja se auttoi niihin. Pelot vähenivät ja yöt rauhoittuivat.

Neuvolan täti kyseli myös vanhempieni jaksamisesta ja sekin tuntui hyvältä, aivan kuin hän oikeasti välittäisi meistä. Toki hän tekee sitä työkseen, mutta osaa asiansa.

 

Tinja sai vielä rotavirusrokotteen suun kautta, tällä kertaa se syötiinkin melkein kokonaan ilman suurempia vastusteluja. Piikkinä annettu polio-jäykkäkouristus-kurkkumätä –rokote sitten aiheuttikin itkun puuskan. Mutta nopeasti tyttö tälläkin kertaa siitä tokeni.

Tinja kasvaa ja kehittyy, ja onkin ihana seurata päivittäin miten hän oppii uutta ja hänen persoonansa alkaa tulla aina vain paremmin esiin. Maailman paras tyttö!