Eräänä päivänä lenkillä ollessani koirani huomasi linnun jokapäiväisen reittimme vieressä, teollisuusalueen verkkoaidan sisäpuolella. Se makoili maassa ryteikössä melko kaukana aidasta, ja näytti siltä kuin hautoisi pesässään. Parin päivän ajan siitä ohi kulkiessamme kävimme aidan vieressä katsomassa lintua. Lintu liikutti päätään ja liikkui hieman, muttei lähtenyt karkuun.
Eräänä päivänä oli lintu laskenut päänsäkin maahan. Se näytti ihan kuolleelta, joten otin pitkän tikun ja kosketin sitä sillä aidan läpi. Lintu ei liikahtanutkaan, mutta höyhenten seasta möngersi esiin muurahaisia.
Linnun kuolemaa pari päivää seuranneena tuli silloin, ja edelleen tapausta muistellessani mieleen eräs runo:
SYYSAAMU
Lapsena löysin kerran
kuolevan jumalan. Hän makasi hiljaa
siipiensä välissä ja odotti
että ne vapauttaisivat
hänet. Ihminen on
tomua: vain jumalat osaavat kuolla.
Sarastuksessa hän oli vaipunut
kalliolle, joka nyt vapisi
sydämenlyöntien alla. Vain polun
nyöri piti sitä koossa. Hehkuvia
sisälmyksiä tulvahti esiin
pilvien välistä korkealla idässä. Minä ymmärsin,
että jumala kärsiessään
käyttää koko todellisuutta
ruumiinaan. Jälkeenpäin
hän muistutti kuollutta lintua,
mutta minä tiesin, että niin syvästi
ei yksikään lintu voi kuolla.
- Gösta Ågren
Kommentit