612039.jpg

 

<? target="xml" content="namespace prefix = o ns = \"urn:schemas-microsoft-com:office:office\" /">?>

 

Pennun poismenosta on jo yli kaksi kuukautta aikaa. Milloin pääsen siitä yli? Edelleen, katsoessani pennun kuvia tai ajatellessani sitä, tulevat kyyneleet silmiini ja henki salpautuu. Päällimmäisenä muistona on ilo siitä että saimme pitää sen luonamme, vaikkakin liian vähän aikaa. Samalla se aika kuitenkin oli todella raskas. Se kolme kuukautta oli täynnä murhetta, huolta, pelkoa ja menettämisen tuskaa. Välillä saimme hieman toivoa, ja seuraavana päivänä taas toiveet murskattiin.

Olihan pennun tapaus minulle ammatillisestikin hyvin opettavainen, mutta en ehkä kuitenkaan olisi halunnut saada sitä oppia tällä tavoin. Toisaalta, nyt todella tiedän, miten vaikeaa voi luopuminen olla.

Olen yrittänyt miettiä, miksi tapaus oli minulle niin raskas. Ja on edelleen. Se ei ollut minulle vai koira. Pentuun oli pantu niin paljon toiveita, siitä piti tulla niin paljon. Sen piti täyttää unelmani ja viedä minut eteenpäin koiraharrastuksessa. Pentu olikin aivan mahtava. Se oli reipas, rohkea, iloinen, avoin ja ystävällinen. Siinä oli sopivasti itsepäisyyttä ja itsenäisyyttä, ja toisaalta halu olla ihmisen kanssa, halu tehdä yhdessä. Se oppi uudet asiat todella nopeasti, oli innokas leikkimään ja ahne. Valitettavasti siitä ei vain ollut eläjäksi.

 

Pennun mukana en menettänyt vain koiraa. Menetin mahtavan rodun, sillä pennun jälkeen en uskalla enää sen rotuista koiraa ottaa. Ehkä jonain päivänä, mutta en vielä. Lisäksi pentu jätti niin suuret saappaat, etten tiedä voiko yksikään samanrotuinen niitä täyttää.

15.11.2006 iltayhdeksän aikaan luovuin uskostani ja toivostani. Opin, että minun ei kannata luottaa ja turvata kuin itseeni. Menetin myös haluni toivoa. On parempi olla toivomatta mitään, silloin ei aina pety eikä unelmia aina murskata. Se tuntuu oikeastaan helpottavaltakin – kun ei ole odotuksia tai toiveita, voi ottaa jokaisen päivän sellaisena kuin se tulee.

 

Ehkä tapaus siksikin ottaa niin koville, että olen joutunut miettimään näin isoja asioita, ja olen joutunut muuttamaan näkemystäni koko maailmasta ja elämästä. Vähitellen olo alkaa kuitenkin jo helpottaa ja elämääni on tullut uusia ilon aiheita. Uskon, että tulen pääsemään pennusta yli, aikanaan. Unohtaa en voi, enkä tahdo, mutta haluan muistaa ilolla. Aika kultaa muistot, sanotaan. 

 

Uskon ja toivon mentyä jäljelle jää vain rakkaus.

 

Laitan tähän Katri Valan runon Pajupilli. Siinä on mielestäni jotain lohduttavaa, toivoa iloisemmasta huomisesta.  

 

 

Pajupilli

 

En ole lipunkantaja,

en kotkasydäminen tiennäyttäjä

matkallanne aamun maahan.

Olen virran partaalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaakseensa sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta.