Täytynee hieman muuttaa käsitystäni suomalaisten etuoikeudesta melankoliaan... Olen tässä yrittänyt etsiä jotain iloista runoa tänne laitettavaksi kuvaamaan fiiliksiäni. Ei hyvänen aika, eihän sellaisia meinaa löytyä! Eikä ne ole vain suomalaisia, ne surulliset runot. Kaikissa, eri puolilta maailmaa tulevissa runoissa tuntuu olevan aiheena (ainakin rivien välissä) kuolema, menetys, tuska, kipu, kylmyys, yksinäisyys, halveksunta, köyhyys... Eikö ilo todellakaan kirvoita kirjoittamaan? Tai sitten ne iloiset runot ovat oodeja rakastumiselle tai rakkaalle. Pelkkää elämäniloa tai nautintoa kauniista maailmasta tuntuu vähemmän runoilijoilla olevan..

Voihan se toki olla niinkin että suomalaisten toimittamiin "maailman runot" -kirjoihin on valittu vain niitä sinisiä tunnelmia.

No tämmöisen kuitenkin löysin, ja vielä suomalaisen.

Mäenlaskua

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Taivaankansi on iso kelkkamäki.

Ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa.

Ja lumi ryöppyää

ja putoaa alas maan päälle kirkkaina säteinä.

Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärän metsän taakse.

Aurinko menee kotiin,

kun se on kyllästynyt leikkiin.

Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki,

koska aurinko laskee mäkeä joka päivä.

 - Uuno Kailas, sarjasta Lapsifantasioja