|
|||
 |
|
||
|
15.05.2011 - 22:30
Edellisestä postauksesta on näköjään kulunut jo tovi. Täällä me vielä ollaan ja paljon on taas ehtinyt tapahtua. Ihmisiä läheltä on lähtenyt, molemmat isoäitini lähtivät taivaan kotiin syksyllä 2011, toinen yllättäen ja toinen pitkään sairastettuaan. Myös uutta elämää on syntynyt, meitä on siunattu toisellakin ihanalla tyttärellä. Pikkukakkonen "Itu" syntyi maaliskuussa 2011. Perhe-elämä ja harrastukset ovat pitäneet minut kiireisenä ja blogin päivitys on jäänyt. En myöskään juuri ole ehtinyt valokuvaamaan (paitsi lapsiamme ja koiriamme), mutta jospa sitä taas pikkuhiljaa arjen uuden rytmin löydyttyä ehtisi. Tämä on vain tällainen pikainen postaus, seuraavaa ei toivottavasti tarvitse odottaa niin kauan kuin tätä... Aurinkoista kevään loppua! 19.03.2010 - 21:27
Nyt meillä ollaan jo kahdeksan kuukauden ikäisiä! Mieletöntä :D 8kk neuvolassa tytön mitat olivat 68,5cm ja 7,15kg. Eli pieni tyttö on edelleen, mutta kasvaa omilla miinuskäyrillään tasaisesti, ja sehän on tärkeintä. Lääkärintarkastuksessa Tinja oli todella reipas. Lääkäri oli meille kaikille uusi tuttavuus, mutta Tinja ei ujostellut miestä oikeastaan yhtään. Alkuun vähän ihmetteli, mutta soipa hänelle myös hymyn. Eikä yhtään itkettänyt. Terveeksi tyttö todettiin ja hyvin ikäisekseen kehittyneeksi. Tinjahan oppi nousemaan jaloilleen vajaan 7kk ikäisenä, jo ennen kuin oppi istumaan tai konttaamaan. Pian pystyyn nousemisen jälkeen tyttö oppi myös konttauksen ja istumisen taidot. Nyt pientä saakin seurailla koko ajan, sillä hän pyrkii koko ajan pystyyn. Enää ei tarvitse edes saada kiinni esim. kahvasta, vaan pelkkä tasainen seinämä riittää tueksi. On se maailma vain ihmeellinen pienen silmin.
28.01.2010 - 19:03
Minulla olisi mielessäni niin paljon sanoja, jotka haluaisin siirtää paperille. Paljon ajatuksia, mietteitä, kysymyksiä. En vain ole löytänyt vielä sitä aikaa ja hetkeä, jolloin voisin sen tehdä. Kun kirjoitan ylös suruani ja ikävääni sekä myös syyllisyydentuntoja, haluan antaa sille sen vaatiman ajan, heittäytyä hetkeksi sen vietäväksi. Haluaisin kirjoittaa ylös niitä mietteitä, joita surutyö on tuonut mukanaan. Haluaisin tehdä surutyötäni kirjoittamalla, uskon että sillä tavoin saisin jäsenneltyä ajatuksiani ja saisin itsestäni ulos ne vaikeammatkin ajatukset sekä tunteet. On ikävä. Luin Teuvo Saavalaisen teoksen Ja poika vaikenee. Siinä kirjailija kertoo oman itsemurhaan päätyneen poikansa tarinan ja samalla pukee sanoiksi paljon niitä tunteita, joita varmasti jokainen läheisensä itsemurhan kautta menettänyt kokee. Vaikka kirjassa onkin kyse isä-poika –suhteesta, voin veljeni menettäneenä sisarena samaistua moniin mietteisiin ja tunteisiin. Muutama ote kirjasta: ”Tai kenties hänet tappoi viime kädessä koko tämä pirullinen yhteiskunta kilpailun vaatimuksineen, joihin hän ei pystynyt vastaamaan?” ”Ja vielä kovempi kysymys: Yritinkö minä edes tehdä kaiken minkä voi, vai suljinko hänen kuolemaan johtaneelta tuskaltaan silmäni ja koetin itse elää?” On ikävä rakasta veljeä.
22.01.2010 - 19:12
Uskomatonta, meidän pieni prinsessamme on jo puoli vuotta! Aika on mennyt todella nopeasti. On ollut ihana seurata tytön kasvua ja kehitystä, uuden oppimista ja maailman ihmettelyä. Minä olen ollut kotona tytön kanssa ja mies on käynyt töissä. Nyt joulun aikaan mies piti 3vkoa isyyslomaa ja olimme tuon ajan yhdessä pohjoisessa vanhempieni luona. Oli ihana loma ja rentouttava. Vaikka yövalvomiset, aamun heräämiset ja vauva-arjen rutiinit pysyivät sielläkin, tuntui kotoa poissa oleminen ja kiireettömyys rauhoittavalta ja voimaannuttavalta. Ja olihan siellä kaksi ylpeää ja ensimmäisestä lapsenlapsestaan iloitsevaa isovanhempaa hoitamassa tyttöä meidän apunamme. Muutamana iltana kävimme ulkona miehen kanssa kahdestaan ja/tai ystävien kanssa. Meillä on miehen kanssa edelleen hauskaa yhdessä. Hän on myös paras ystäväni ja voimme aidosti viettää laadukasta yhteisaikaa ja kokea iloisia asioita yhdessä. Eikä meillä elämä ole muuttunut vain lapsen ympärillä pyöriväksi pieneksi omaksi maailmakseen, vaan lapsesta on pikemminkin tullut osa meidän elämäämme. Ystäväni sanoi heidän vauva-aikansa alusta, että se aika meni kuin sumussa, että siitä ei juuri mitään muista. Ihmettelin silloin lausahdusta, mutta nyt allekirjoitan lauseen. Tai oikeastaan minusta tuntuu kuin elo-lokakuu olisivat menneet täysin sumussa, jopa pimeässä. En kyllä tiedä, johtuuko tunne ja muistikuvien vähäisyys siitä, että nuo kuukaudet olivat aktiivisinta suruaikaa veljeni itsemurhan jälkeen. Asian käsittely, ikävä ja suru veivät paljon energiaa. Asian käsittely jatkuu, eikä vieläkään mene päivääkään ilman veljeni muistamista, mutta nyt voin taas keskittyä enemmän lapseen ja muuhunkin elämään. Ei tuo aika siis pelkästään suremiseen ja märehtimiseen ole mennyt vaan olen onneksi pystynyt nauttimaan myös tyttärestäni ja iloitsemaan hänestä. Ilman tyttöä olisi alkusyksy voinut olla henkisesti paljon paljon raskaampikin. Mutta varmaan kaikki yhdessä - veli - vauva - vähäuniset yöt, ovat vaikuttaneet siihen, että alkusyksy on muistoissa hieman hämärän peitossa. Aika on todellakin juossut nopeasti, ja äitiyslomanikin lähenee loppuaan. Maaliskuun puoleenväliin asti saan vanheimpainrahaa. Luovutin viimeiset tukiviikkoni isälle, jotta hän saa isäkuukauden. Olen jo jonkin aikaa stressannut tulevaisuudesta - mitä tehdä, mennäkö töihin vai jäädä kotiin - mistä rahaa - jäädäkö tähän asumaan vai yrittää löytää oma koti - ollako lapsen kanssa vai laittaako hänet hoitoon... Juteltuani ystäväni kanssa vahvistui päätös siitä, että en mene töihin, enkä vie tyttöä vielä hoitoon. Minullahan ei ole vakituista työtä johon pitäisi palata, joten sitä pakotetta ei ole. Kotihoidon tuella ei pärjää, eikä se riitä edes lainanlyhennyksiini, mutta koen tällä hetkellä tärkeämmäksi sen, että saan olla kotona tytön kanssa. Voin kuitenkin käydä tekemässä satunnaisia työpäiviä, päivystyksiä ja joitain irtovuoroja. Ja onneksi mies on tällä hetkellä töissä. Emmeköhän pärjää näin. Katsotaan tilannetta uudestaan sitten kun tyttö on vuoden ikäinen. Tyttö on pieni kuitenkin niin lyhyen ajan, ja töitä ehtii tehdä varmasti kyllästymiseen asti. Kun olin tehnyt tuon päätöksen ja ilmoittanut sen miehelle ja vanhemmilleni, tuntui kuin painolastini olisi keventynyt, stressi helpotti oitis. Näillä mennään - taloudellisesti tiukemmilla, mutta asioiden tärkeysjärjestys on mielestäni nyt oikein.
09.12.2009 - 11:21
Ei ole ihmisen mielettömyydellä ja itsekkyydellä mitään rajaa. Näin Venäjällä, toivottavasti ei tapa yleisty ja leviä. Järkyttävää. Suututtaa. Jos tämä siis on totta. 07.10.2009 - 14:39
Nyt kun olen jokseenkin innostunut neulomisesta, niin laitetaanpa tännekin uusimmasta valmistuneesta tuotoksesta kuva. Eli olen neulonut tytön pinnasänkyyn päiväpeiton, lähinnä jämälangoista. Ruudut on neulottu helmineuloksella ja lopuksi virkattu yhteen. Peiton tummansininen reuna on virkattu. Hieman on joissain kohdissa tullut liitoskohdista rumia, osa ruutuihin käytetyistä langoista oli muita ohuempia, eikä ne kestäneet niin hyvin noita yhdistämissilmukoita (tai en osannut). Mutta kyllä tuo minulle kelpaa ja varmasti tytöllekin, ainakin toistaiseksi :D
07.10.2009 - 13:50
Pikkuinen vauva tietää sen, mitä ei tiedä aikuinen. Silmiä vauvan ei mikään peitä. Vauva on nähnyt enkeleitä, suuressa Jumalan talossa puhtaassa kirkkaassa valossa. Pikkuinen vauva näkee sen, mitä ei näe aikuinen: taivas on aivan lähellä maata. Sitä ei mikään estää saata. Ilo on tullut maailmaan. Vauva sen kertoo katseellaan. -Anna-Mari Kaskinen 2005-
26.04.2009 - 18:47
Ihanaa, kevät on todellakin tullut! Melkein voi jo puhua esikesästä :D Viime päivinä on ollut mahtava sää, aurinko on paistanut, lämmintä on ollut lähemmäs 20 astetta ja linnut ovat innostuneet laulelemaan. Viileä tuuli muistuttaa kuitenkin, että eletään vasta huhtikuuta, mutta niin se vain on, kesä tulee kohisten! Katselen juuri ikkunasta, kuinka mies ja appiukko virittelevät katosta ja kesäistä ruokapaikkaa pihalle. Koirat juoksentelevat ja leikkivät. Grillistä lyö liekit, ja hiilloksen valmistumista odotellaan. Grillikausi avataan tänään. Ahkeroin vielä hetken koneella ennen kuin lähden viettämään iltaa pihalle. On rauhallinen, tyyni ja iloinen mieli. Aivan kuin tämä ihana ilma olisi työntänyt stressin ja huolet jonnekin kauemmas. Kevät on todellakin tullut ja kesä tulee.
ONNELLINEN HETKI Sydämeni on täynnä itkua ja naurua. Kuljen kasteista polkua, ja metsätähden teriä on takertunut varpaisiini. Sopertelen huumaantuneena: ”Jumala, sinä olet hyvä!” Ja puista varisee kasvoilleni pisaroita, tuoksuvia, vihreitä ja kultaisia. Ajatukseni ovat pienet ja onnelliset kuin sinisiipiperhosen, eikä sydämelläni ole enemmän huolta kuin oravanmarjalla, joka kohottaa kukintonsa kuin lapselliset sormet osoittamaan ihanaa aurinkoa. - Katri Wala
12.12.2008 - 16:04
En ole moneen vuoteen käynyt kirjastossa, siis ihan kaunokirjallisuuspuolella. Kirjastossa käydessäni olen vain etsinyt aineistoa ja tieteellistä kirjallisuutta. Vaikka rakastankin kirjastoja. Pienenä kävin ahkerasti lainaamassa romaaneja ja vain viettämässä aikaa katselemalla kirjoja. Muistan joskus lainanneeni kasan lasten- ja nuorten romaaneja ja kävelleeni niiden kanssa kotiin. Kotimatkalla, kävellessäni, luin jo ensimmäisen kirjan kannesta kanteen.
Tänään olin asioilla kirjaston vieressä ja päätin mennä sisään. Heti ovien sisäpuolella minut valtasi taas tuo tunne pienestä tytöstä kirjastossa. Ihana kirjojen tuoksu, rauhallinen ja hiljainen tunnelma. Tuhannet tarinat ja elämät ympärilläni kansien väliin sidottuina. Tuhannet naurut ja itkut, opetukset ja viihdytykset, kaikki minun ulottuvillani. Nyt kirjaston harrasta tunnelmaa lisäsi elävä musiikki, kun kirjaston parvella musisoi muutama henkilö joululauluja jousisoittimilla. Kaunista. Hankin ensimmäisen kirjastokorttini pariin vuoteen, ja lainasin heti muutaman kirjan. Mieleni kätköistä löysin kirjailijan ja teoksen, joita tuttava suositteli minulle jo lähes kymmenen vuotta sitten. Nyt vihdoin lainasin tuon teoksen ja ajattelin lukea sen seuraavaksi. Olin päättänyt lainata vain yhden kirjan, koska kiireideni vuoksi en välttämättä ehdi lukea monta kirjaa lainausajan puitteissa. En kuitenkaan voinut pitää näppejäni erossa teoksista, ja mukaani tarttui myös toinen teos, sekä äänikirja automatkoja varten. Kirjastossa käynti sai minut valtavan hyvälle tuulelle. Ihanaa. Rakastan kirjojen tuoksua, sivujen tuntua sormissani ja tekstin juoksua riviltä toiselle. Kirjaimia, sanoja, lauseita, kappaleita, romaaneja. Rakastan uppoutua tarinoihin, kertomuksiin ihmisistä, elämästä, saduista ja fantasioista. Ja vaikka "keräilen" kirjoja itsekin ja kotoa löytyy melkoinen määrä romaaneja, on kirjaston kirjoissa ihan omanlaisensa tunnelma. Niihin liittyy kirjan tarinan lisäksi muiden kirjanlukijoiden tarinat. Heidän kättensä kosketus, heidän tunteensa tarinaa lukiessaan ja tunne siitä, että jaan kokemuksen heidän kanssaan.  29.09.2008 - 15:10
Pitäisi saattaa loppuun tekemättömiä töitä.
Pitäisi harrastaa, kiirehtiä.Pitäisi ehtiä, tehdä ja mennä niin paljon. Kotona pitäisi siivota, pitäisi lukea sitä ja tätä, kirjoittaa blogiin ja ystäville kirjeitä. Pitäisi mennä marjastamaan, pitäisi valokuvata, pitäisi ostaa ompelukoneeseen uusi johto ja saattaa päätökseen pari ompeluprojektia. Pitäisi soittaa sukulaisille, matkustaa tapaamaan heitä. Pitäisi urheilla, karistaa muutama kilo, parantaa kuntoa. Pitäisi käydä kampaajalla, hierojalla, hoitaa ihoaan ja laittaa kynnet kauniiksi. Pitäisi pukeutua nätisti ja ommella irronneita nappeja takaisin vaatteisiin. Pitäisi vaihtaa verhot, järjestellä asuntoa, ostaa mattoja, syntymäpäivälahjoja. Pitäisi mennä töihin, etsiä töitä, pakata auto ja hurauttaa hommiin. Pitäisi asennoitua olemaan työssäkäyvä ihminen, pitäisi jaksaa päivystää, pitäisi jaksaa valvoa vuorokausitolkulla ja olla vielä iloinen. Pitäisi osata niin paljon ja tietää kaikki. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Ole itsellesi armollinen. Tänään minä vain istun, katson ikkunasta auringon kultaamia syksyn kellastamia lehtiä ja heinänkorsia, jotka heiluvat tuulessa. Katson oravaa, joka kerää syötävää varastoon, ja lintua joka pöyhistää höyhenpeitettään ja keikkuu oksalla. En katso pölyistä lattiaa, en lue artikkelia enempää kuin jaksan. Syön mitä jääkaapista löytyy, juon kahvia kaikessa rauhassa. Kuunteleen kaunista musiikkia. Levyn loputtua kuuntelen hiljaisuutta. Teen kivoja asioita, tapaan ystävän jos jaksan, käyn metsässä kävelyllä jos haluan. En murehdi tekemättömiä töitä, en stressaa aikatauluista enkä vaadi itseltäni yhtään enempää kuin mitä tänään jaksan. Nautin kiireettömyydestä ja rauhallisesta päivästä. Nautin itsestäni ja hymyilen. Olen itselleni armollinen.  07.09.2008 - 11:37
"...terve ja vahva yksilö pyytää apua silloin kun sitä tarvitsee, olipa hänellä sitten paise polvessa tai sielussa."
- Rona Barret Yksi suurimpia oivalluksiani itsestäni ja elämästä viimeisen vuoden aikana on ollut se, etten minä pystykään kaikkeen yksin. En selviä kaikesta itse. Ja vielä tärkeämpää, minun ei tarvitsekaan. Olen oppinut pyytämään apua, olen oppinut purkamaan sydäntäni, tunnustamaan että minullakin voi olla paha mieli. Olen opetellut sanomaan "auttaisitko", "kuuntelisitko", "olen surullinen". Ennen yritin selvitä kaikesta itse. "Ei tarvitse auttaa, kyllä MINÄ pärjään. En halua rasittaa muita murheillani, heillähän on omatkin ongelmansa. Eivätkä he sitäpaitsi osaisi minua auttaa, eivät he voi ymmärtää tilannettani..." En halunnut apua käytännön asioissakaan kuin silloin jos en todellakaan yksin selvinnyt. Nyt olen oppinut että saan kysyä neuvoa ja saan purkaa murheitani ystävilleni, läheisilleni. En minä silloin osoita heikkouttani, vaan vahvuuteni. Ei minun tarvitse aina yrittää olla vahva. Se vanha minä oli paljon väsyneempi, paljon heikompi ja hauraampi. Koko elämän kantaminen yksin oli raskasta. Nyt olen saanut heikkouteni myöntämällä paljon lisää voimaa ja rohkeutta. Olen saanut huomata, että ympärilläni on ihania ihmisiä, jotka todella välittävät minusta. Ja saadessani heiltä voimaa, on minulla itsellänikin enemmän annettavaa heille takaisin.  05.09.2008 - 20:23
Olin tänään iltapäivällä todella väsyneen oloinen. Olin koko päivän istunut koneen ääressä, lukenut englanninkielisiä, välillä hieman tylsiäkin artikkeleita ja yrittänyt kirjoittaa lisensiaattityötäni. Olisi tehnyt mieli vain mennä nukkumaan, vaikka ulkona paistoi aurinko ja ilma oli mukavan lämpöinen.
Onneksi sain itseni liikkeelle ja lähdin koirien kanssa metsään. Ei tarvinnut kävellä kuin hetken aikaa ja mieli oli jo paljon virkeämpi ja iloisempi. Oli todella kaunista, ei sanat oikein riitä kuvaamaan. Aurinko kultasi jo kuivuneita heiniä, siellä täällä oli sieniä (joskin jo aika lailla kärsineitä), metsän värit olivat pehmeät ja aurinko lämmitti poskiani. Koirat nauttivat vapaana juoksemisesta ja kirmailivat edes takaisin. Huolet unohtuivat ja kotiin tultua oli taas paljon reippaampi olo. Ja taas, niin kuin alkuviikostakin, olen aivan haltioissani luonnosta, ihanaa!  02.09.2008 - 10:36
Eilen jouduin heräämään töihin viiden jälkeen aamulla. Unisena, kiukkuisena ja perin väsyneenä lähdin kuitenkin matkaan, vaikka mieli olisi tehnyt jäädä lämpimään petiin rakkaan viereen.
Puolessa välissä matkaa harmistus vaihtui kuitenkin iloksi. Oli ensimmäisiä pakkasöitä, ja kuuden aikaan aamulla luontoa peitti paikoin vielä hento vaalea huurrekerros. Aurinko alkoi nousta metsän takaa ja kultasi kauniin lämpimällä oranssilla valollaan pellot ja niitä ympäröivät metsänreunat. Joillain pelloilla leijaili ohut usvaharsokin. Oli niin rauhallisen ja uskomattoman kauniin näköistä, ettei niissä maisemissa voinut olla harmissaan. Kyllä maailma vain on kaunis ja elämä ihanaa! 20.08.2008 - 13:15
Joka ei ota rakkautta vastaan on rakkautta vastaan Joka ei rakasta ei rakasta rakastamista Joka rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan on vapaa - Tommy Tabermann  05.07.2008 - 11:46
Kesäloma. Pitkiä yöunia, rauhallisia aamuja, kiireettömyyttä. Tapahtumia, ystäviä, sukulaisia. Menoa ja meininkiä. Veden liplatusta, mökkeilyä, saunomista, herkuttelua, ajan verkkaista etenemistä.
Kaupunkeja, maaseutua. Olemista, nauttimista, yhdessäoloa rakkaiden kanssa. Kesäloma. 20.05.2008 - 17:53
"Onnellisuus oli tyytyväisyyttä - sitä, että ihminen tyytyi asioiden vallitsevaan tilaan. Ihmisellä kuitenkin oli lajityypillinen tarve tavoitella, pyrkiä ja muokata, siis kehittyä koko ajan lisää. Onnellinen olento lakkasi kehittymästä, sillä onnellisuus oli tyytymistä ja kehitys perustui tyytymättömyyteen.
Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriötila evoluutiossa." -katkelma Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanista Lumikko ja yhdeksän muuta Olen onnellinen juuri tänään, juuri tähän hetkeen. En kaipaa mitään muuta, en mitään uutta. En tarvitse mitään, minun ei tarvitse päästä mihinkään. Minulla on nyt hyvä olla ja se riittää. Luovunko siis kehittymisestä ja edistyksestä, jos sallin itselleni tämän onnellisuuden tunteen?  24.04.2008 - 14:55
Kevät on tullut. Ilmat alkavat olla lämpimiä, päivisin ollaan jo yleensä kymmenen asteen paremmalla puolella, aurinko lämmittää, maasta alkaa pilkistellä kukkia ja aamuisin saa herätä lintujen lauluun.
On kevyt olo ja iloinen mieli. Kiitos auringosta, kiitos ystävistä ja kiitos elämästä. Näin metsälenkillä lätäkössä suuret määrät sammakon kutua. Tuli lapsuus mieleen kerta heitolla. Kutu oli aina niin mielenkiintoista ja sitä piti kerätä sekä yrittää kasvattaa kotona sammakoita. Oli aina mielenkiintoista seurata, miten ulkolammikoissa kudussa alkoi pienistä mustista pisteistä kehittyä pieniä sammakon alkuja. Nytkin, kun näin kudun, oli aivan pakko pysähtyä sitä ihmettelemään suu hymyyn kääntyneenä.    27.03.2008 - 17:01
KAIHOLA Rakastamme aivan kuin tarinaa olisi vielä jäljellä onnellista loppua odotamme siellä missä Jumala nauraa kirkoille, papeille, rituaaleille, kauniille alttaritauluille koko maailmalle En voi tarjota lohtua sillä olen vain ihminen en voi tarjota lämpöä sillä itsekin palelen Kaikki meistä hamuaa edes pientä palaa taivaasta kuolon kainalossa täällä Kaiholassa maailmassa, jossa käsi muuttuu luiseksi nyrkiksi pilvilinnat tomuksi haavekuvaksi En voi tarjota lohtua sillä olen vain ihminen en voi tarjota lämpöä sillä itsekin palelen ja maata astelee varjo mustuvan taivaan yllään yön kylmä laulu Kotiteollisuus  29.02.2008 - 13:54
Tänään on karkauspäivä, 29.2.2008. Eilen mietittiin, mitenkä se karkauspäivän perinne menikään. Jotenkin siihen liittyi kosiminen ja kankaat, mutta miten. Tänään sitten tein KVG:t ja surffaamallahan se nopeasti löytyi. Yllättynyt olin siitä, ettei Wikipediassa ollut mainittu mitään tästä karkauspäivään liittyvästä perinteestä.
Kansanperinne on näköjään katoavaista. Vaikka tätä kosimis-kangas -juttua ei tarivisi käytäntöön ottakaan, niin olisihan se hyvä ja hieno asia edes muistaa näitä vanhoja perinteitä. Ne ovat kuitenkin osa kansammekin historiaa. Eilen oli Kalevalan päivä - kuinka moni on lukenut Kalevalaa muualla kuin ala-asteella? Kuinka monelta se löytyy kirjahyllystä tai muistaako kukaan muita hahmoja kuin Väinämöisen ja Kullervon nimeltä? Ehkä pitäisi ennemminkin sanoa, että kansanperinne on muuttuvaista kuin katoavaista. Se mikä jää unholaan, korvautuu uudella. Olisiko nykyajan kansanperinnettä mm. sinkkuus, uusioperheet, yli 30-vuoden ikä ensisynnyttäjillä, pikaruokakulttuuri tms. Pitää tuntea juurensa, jotta voi tuntea itsensä.  27.02.2008 - 17:04
Ystävättäreni sai vastikään lapsen, pienen suuren ihmeen, prinsessan. Kevään aikana tulee ystäväpiiriini syntymään vielä neljä lasta lisää. On ollut ihana seurata pariskuntien odotusta. Nähdä äitien mahojen kasvu ja katsella sitä outoa kaunista hehkua, jota odottavat äidit mielestäni loistavat.
Lapsen syntymä on mielestäni suurin elämän ihmeistä. Uuden elämän alkaminen. Miten jostain niin pienestä voikaan tulla jotain niin suurta, joka kietoo ympäristönsä pienenpienen pikkusormensa ympärille? Miten lapsen silmissä voikaan nähdä niin paljon? Miten hän, uusi ihminen, joka ei ole kokenut eikä nähnyt vielä paljon, voi tuntua tietävän koko maailmankaikkeuden? Kevät tulee taas ja koko maailma tuntuu taas vähitellen olevan täynnä uutta elämää. Aurinko herää jälleen pitkästä unesta. Luonto herää ja synnyttää joka päivä uutta. Puihin tulee lehtiä, uudet ruohonkorret työntävät hennot vartensa vielä viileästä maasta. Zombiet kuoriutuvat toppavaatteistaan ja paljastavat taas kasvonsa, suut kääntyvät hymyyn ja ilo pilkehtii taas silmissä. Keväällä joka paikka, joka soppi, on täynnä uutta elämää. Sitä odotellessa, suuren suuret onnittelut, ystäväni, uudesta perheenjäsenestä. Kastehelmi Si-Si-Dus, kaunein keiju kuun alla, löysi takkiaisen lehdeltä kastehelmen, suunnattoman suuren. Hän vieritti sitä ja katseli nauraen ylen soman persoonansa hullunkurista kuvaa. Vihdoin upotti hän päänsä siihen ja näki ihmeellisen maailman kasteen peittämillä silmillänsä. Katri Vala  20.01.2008 - 21:38
 "Te olitte paratiisissa, mutta ette huomannut sitä. Niin käy valtaosalle tässä maailmassa; ihmiset etsivät kärsimystä kaikkein iloisimmista paikoista, koska he eivät mielestään ansaitse onnea." -Paulo Coelhon kirjasta Paholainen ja neiti Prym Jokainen meistä ansaitsee olla onnellinen. Onko se jotain perussuomalaista ajattelutapaa, että elämän kuuluisi olla kärsimystä. Tunteet siitä etten minä saa olla iloinen, onnellinen ja elämääni tyytyväinen ovat kai jo äidinmaidosta imettyjä. Siihen ei kuitenkaan tarvitse tyytyä. Onni on ansaittua! Jokainen on ansainnut sen omalla elämällään. Ei meidän tarvitse kärvistellä ja kärsiä, olla onnettomia ja alakuloisia. Hip hei ja hurraa, saan olla iloinen ihan tavallisestakin päivästä! Minä olen ansainnut ilon ja onnen ja voin hyvällä omallatunnolla ottaa sen vastaan kun se minulle annetaan. Eikä iloa tarvitse vakan alle piilottaa, jokaisella on lupa kulkea hypellen ja laulellen, hypätä vesilätäkköön tai tehdä lumiukkoja, ja nauraa ääneen, jos siltä tuntuu. Sinulla ja minulla. 18.01.2008 - 20:54
Tämä vuosi on lähtenyt käyntiin hienosti. Päivä päivältä minä olen vahvistunut. Minulla on ollut todella hyvä olla itseni kanssa. Joka aamu herään iloisena uuteen päivään, tunnen itseni vahvaksi, rohkeaksi, kauniiksi, voittamattomaksi. Minä olen oppinut pitämään itsestäni. Minä tiedän selviäväni ja nautin elämästä, siitä mitä se tuo tullessaan. Minua on naurattanut ja laulattanut, välillä on pitänyt ihan lyödä käsiä yhteen hyvästä mielestä :) Olen tajunnut sen, ettei minun tarvitse olla kenenkään kanssa siksi, että olisin jonkun kanssa. Minä pärjään yksin, ja tiedän halutessani löytäväni matkalle kaverin. Minun ei tarvitse olla toisen kanssa, etten olisi yksin. Nyt voin todella olla toisen kanssa siksi, että hänen kanssaan oleminen tuntuu hyvältä. Eikä minun tarvitse etsiä mitään, tie vie eteenpäin ja tuo huomisen tullessaan. Tämän minä ehdin oppia ja sitten sinä olitkin jo taas siinä. Ja tänään minä hymyilen vielä eilistäkin leveämmin. Kukaan ei voi palata menneeseen ja tehdä uutta alkua, mutta kuka tahansa voi aloittaa tänään ja tehdä uuden lopun. - Maria Robinson –  31.12.2007 - 00:47
Vuosi 2007 on kohta taas historiaa.
Paljon on elämässäni tämän vuoden aikana tapahtunut. Paljon suuria asioita. Olen tehnyt isoja päätöksiä, muuttanut elämääni monin tavoin. Vaikka kulkemani tie ei ole ollut helppo, on se ollut minulle välttämätön. Paljon olen tämän vuoden aikana jättänyt taakseni. Paljon olen saanut uutta tilalle. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä, ja saanut lukuisia uusia kavereita, ehkä jonkun ystävänkin. Olen myös uudelleen löytänyt suuren määrän ihmisiä, jotka luulin elämästäni kadottaneeni. Olen nauttinut elämästäni, olen tehnyt kivoja asioita, olen "löytänyt uudelleen" sukuni, matkustanut, nähnyt ja kokenut paljon. Olen iloinnut ja nauranut. Olen valitettavasti kokenut myös paljon ikävää. Tähän vuoteen on mahtunut uskomaton määrä huolta, murhetta, vastoinkäymisiä ja surua. Olen kasvanut tänä vuonna paljon – mikä ei tapa, se kasvattaa – sanotaan. Olen opetellut hieman paremmin puhumaan ajatuksistani ja tunteistani. Olen oppinut sanomaan ei tai kyllä, eikä aina vain ehkä tai katsotaan. Olen oppinut antamaan itsestäni enemmän, heittäytymään hetkeen. Olen alkanut välittää enemmän kanssaihmisistäni, olen tuntenut sympatiaa, halua auttaa. Olen opetellut taas tuntemaan! Olen saanut tuntea tämän vuoden aikana paljon suuria hyviä tunteita, vapautta, rohkeutta, iloa, onnea, riemua, voittamattomuutta. Mutta myös niitä ikävämpiä tunteita, suurta surua, masennusta, yksinäisyyttä, epäonnistumista ja lohduttomuutta. Olen käynyt itseni kanssa taistelua – jatkaako tällä uudella tiellä, uutena minänä joka ottaa elämän vastaan avoimin mielin ja sydämin, vai palata siihen vanhaan kuoreen. Entiseen elämääni en palaisi, mutta sisälläni kolkuttelee ajoittain se entinen Evinia. Helpompaahan minulle olisi palata vanhaan minään. Välillä jopa haluaisin niin. Haluaisin hetkittäin vihata ja olla katkera, kunnes en enää tunne mitään. Haluaisin sanoa pahoja asioita, jakaa ympärilleni kylmyyttä. Olisihan se helpompaa, kun mikään ei tuntuisi miltään, eikä välittäisi toisista. Mieluummin minä kuitenkin tunnen "huonojakin" tunteita, sillä silloin tiedän, että voin tuntea taas iloakin. Mitään en kadu, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Vaikka kaikki ei ole mennyt niin kuin olisin toivonut, voin vain kiittää tästä kuluneesta vuodesta - kaikkinensa elämäni on jälleen rikkaampaa ja muistoissani on yksi vuosi lisää. Olen saanut paljon ja olen saanut antaa paljon. Vapaasti Paha maa –elokuvan loppulauseita lainaten: "Meille kaikille on käytävä loppujen lopuksi hyvin. Ei tässä muuten olisi mitään järkeä."  12.12.2007 - 12:47
 "Eräs saksalainen filosofi sanoi kerran: Jumalallakin on helvettinsä: Hänen rakkautensa ihmisiä kohtaan. -- Jos Jumalallakin on helvettinsä eli Hänen rakkautensa ihmisiä kohtaan, jokaisella ihmisellä on käsiensä ulottuvilla oma helvettinsä: rakkaus perhettään kohtaan." - Paulo Coelho, kirjasta Paholainen ja neiti Prym Tuon tekstin tarkoitus ei ollut (mielestäni) kirjassa sanoa, että rakkaus, tai rakastaminen sinänsä on helvetillistä. Vaan että huoli rakkaimmista, pelko heidän menettämisestään, ja pahimmillaan rakkaimpiensa menettäminen, on taakkana niillä, jotka uskaltavat rakastaa. Silti kirja antaa toivoa ja iloa elämisestä, ihmisyydestä ja onnesta. Olen aivan hullaantunut Coelhon kirjoista. Ne eivät ole viihderomaaneja, kuten dekkarit (joista myös pidän), vaan ajatuksia herättäviä tarinoita ihmisyydestä, elämisestä, maailmasta, hyvästä ja pahasta. Suuretkin ajatukset on sisällytetty mielenkiintoisiin tarinoihin ihmisistä, jotka Coelho saa tuntumaan todellisilta, sellaisilta, joiden kanssa on mielenkiintoista taivaltaa tarinan halki. 06.12.2007 - 10:45
 Miten nopeasti kaikki muuttuukin. Miten arvaamatta elämään tulee tyhjä aukko, rutiineista tulee entisiä ja ikävä valtaa mielen. Otan osaa suruusi, ystäväni. 28.11.2007 - 17:33
Yön ilmassa on talviunen tuoksu, omenain tuoksu; olen uninen. - Robert Frost, suom. Aale Tynni 09.11.2007 - 11:42
 Kaksi päivää sitten Suomen turvallinen ja rauhallinen idylli taas särkyi, kun Jokelassa abi-poika surmasi koulussa 5 opiskelijaa, terveydenhoitajan ja rehtorinsa. Lopuksi nuori mies surmasi itsensä. Sitä aina tuudittautuu siihen uskoon ja tuntemukseen, että elämme turvallisessa lintukodossa, jossa ei voi tapahtua mitään pahaa. Kuin kaikki ne kauheudet, mitä Yhdysvalloissa tapahtuu, eivät mitenkään voisi saavuttaa meidän Suomeamme. Kahdeksan perhettä menetti lähimmäisensä, toiset lapsensa, toiset vanhempansa. Kukaan ei koskaan ole varautunut siihen, että tämä on se päivä, jolloin näen rakkaimpani viimeisen kerran. Koskaan ei osaa kuvitella että tänään hän ei enää tulekaan kotiin. Meidän tulisi muistaa elää niin kuin tämä olisi se viimeinen päivä. Pitäisi muistaa kohdella lähimmäisiään niin kuin tämä voisi olla viimeinen kerta kun heidät näkee. Pelkäämällä ei kuitenkaan voi elää, vaan jokainen päivä on otettava vastaan sellaisena kuin se tulee. Päiviemme määrä on rajattu ja määrätty, mutta päivien laatuun voimme vaikuttaa. Voimme sanoa aamulla rakkaallemme: "Olet tärkeä." Voimme herätessämme ajatella, kuinka ihanaa elämä on, voimme halata läheisiämme ja hymyillä vastaantulijoille. Voimme ottaa jokaisen päivän vastaan avosylin, kuin se saattaisi olla viimeinen. Suru on sanaton. Osaanottoni suunnattomaan ikävään kaikille läheisensä menettäneille. 15.08.2007 - 10:09
Kävimme lauantai-iltana kuuntelemassa ja katsomassa Idols-kilpailusta tuttua Kristian Meurmania. Esiintymispaikkana oli joen päälle rakennettu kiinteä lava. Upea ympäristö ja kaunis ilta loivat keikalle hienot puitteet. Aurinko oli osan aikaa pilvessä, mutta keikan loppupuolella soitetun Lapin kesä -kappaleen, jota koko yleisö luonnollisesti odotti, tuli aurinko pilven takaa ja kultasi laulajan hiukset ja kasvot. Aika mahtava valoshow, ihan kuin tilattuna. Kerta toisensa jälkeen, kun kuulen tuon mainitun kappaleen, menen aivan kananlihalle, on se niin mahtava. Sellainen lappilaisen sielunmaisema.
  03.08.2007 - 11:41
Jotenkin kaikki vastoinkäymiset tuntuvat nyt kohtuuttoman suurilta. Aivan kuin tässä ei olisi muutenkin mietittävää ja selviteltävää. Yö yöltä jokin minussa kirkastuu, yö yöltä jokin minussa muuttuu kauniiksi. Minä eksyin tiheään sumuun ja kuulin vain etäistä huuhkajaa. Kun tuli täydenkuun aika ja selkeiden öiden aika, otin soittimeni ja rukoilin, ja vaikka koko maailma kulkisi runoni luota pois, minä tanssin ja laulan, löydän taas itseni, kuljen pajupilliä pitkin taivaaseen. - Leif Färding  01.08.2007 - 12:53
Tuntuu kuin olisin heräämässä. Minä kasvan, voimistun. Minä minussa herää. Tutustun itseeni, ja hei, siellähän on myös jotain, mistä pidän. En minä ehkä kuitenkaan ole niin paha kuin sanot.
Luon vihdoin elämääni ja pidän siitä. Hymyilen itselleni, elämälle. "On turha tulta vastustaa, enää en voi unohtaa." 29.07.2007 - 13:10
Välillä, niin kuin tänään, sitä herää kummalliseen tyhjyyteen. Tuntuu kuin sisällä ei olisi mitään. Ei tunteita, ei ajatuksia, vain hiljaisuutta. Sitä tuntee antaneensa jo kaikkensa, takki on tyhjä ja kengät kuluneet. En tiedä mistä tunne johtuu, mistä se tulee ja mikä sen tarkoitus on.
Samalla sitä kuitenkin voi tuntea olevansa äärimilleen täytetty. Äärimmillään vihaa ja suruakin, äärimmillään onnea ja läheisyyden lämpöä. Samalla, kun sielu huutaa tyhjyyttään, voi sydän olla pakahtumaisillaan tunteista. Kuka minä olen? Mihin olen matkalla? Mitä huominen tuo, vai onko huomista edes? Kosketa minua tänään. Ota syliisi ja anna minun olla hiljaa. Halaa minusta paha pois ja suutele hymy huulilleni. Vala minuun uskoa huomiseen, siihen että aurinko tulee esiin pilven takaa. Läsnäolollasi istuta minuun elämä.  17.07.2007 - 12:39
Nyt on palattu taas sivistyksen ja internetin pariin. Kesä on mennyt tähän asti oikein kivasti. Säät eivät valitettavasti ole suosineet minua vapaapäivinä.Tänään on kyllä lämmin ja aurinkoinen päivä, joten toivoa kunnon lomasäistä on. Loman kunniaksi sain myös kauhean flunssan, jonka kourissa olen nyt reilun viikon yskinyt ja niiskuttanut. Ehkä se tästä vähitellen. Päätin kerrankin pitää oikeasti lomaa ja jätin kaikki työvehkeetkin pohjoiseen, etten vahingossakaan eksyisi töihin nyt lomalla. Ehkä tämä flunssakin on kropan tapa sanoa, että täytyy välillä hetkeksi pysähtyä ja levähtää. En ole tehnyt minkäänlaisia lomasuunnitelmia, vaan katson päivä kerrallaan mitä huvittaa puuhailla. On kyllä oikein levollinen olo, kun ei ole kiire mihinkään. Kesä. Iho tuoksuu auringolta niin kuin pienen lapsen tukka. - Risto Rasa  12.06.2007 - 13:10
Tänään lähden kesän viettoon ja blogin päivitys voi jäädä vähemmälle.
Iloista, aurinkoista ja kaunista kesää kaikille!  04.06.2007 - 09:26
 Viime päivinä on pitänyt oikein hellettä, ihanaa! Nautin suuresti auringosta, itseni grillaamisesta ja lämmöstä. Mieli on muutenkin ollut aurinkoinen ja löysinpä kadoksissa olleen lukuinnonkin auringon avulla. Alkaa ilmeisesti kevätmasennus väistyä ja elämä taas voittaa. Luontokin vihertää ja kukkii. On ollut säiden puolesta kasvulle edullinen kevät. Lähes joka toinen päivä on satanut ja joka toinen päivä ollut lämmintä. Tai sitten illalla lämpimän päivän jälkeen on maa saanut taivaalta kostutusta. Nyt on pari päivää ollut vain hellettä. Kukat kasvavat nopeasti penkeissä, pensaat ja puut ovat täynnä lehtiä. Kasvun voi melkein kuulla. Tervetuloa kesä!  13.05.2007 - 20:07
Olin eilen viettämässä ystäväni polttareita. Jännitin etukäteen kovasti, miten tulisin juttuun hänen muiden ystäviensä kanssa, jotka olivat minulle vieraita. Olen pitänyt itseäni osittain epäsosiaalisena ja jollain tapaa ujona. Minusta uusiin ihmisiin tutustuminen on aina jotenkin raskasta ja vaikeaa. Minä en ole sellainen ihminen, joka alkaa junassa jutella ventovieraiden kanssa. Enkä mielelläni esim. baarissa tee tuttavuutta vieraiden kanssa. Jännitykseni oli kyllä turhaa. Minut otettiin mielestäni hyvin vastaan ja uskon saaneeni hyviä uusia tuttavuuksia. Juttu lensi eikä tunnelma ollut missään vaiheessa väkinäinen. Mielikuvani voi olla vääräkin, mutta ainakin minulla oli hauskaa! Kiitos ihanista juhlista, häissä nähdään!
17.04.2007 - 03:42
Millainen sinun Jumalasi on? Onko hän hyvä? Huolehtiiko hän omistaan ja varjeleeko hän heitä pahalta? Tietääkö hän kestokykysi rajan ja auttaako ongelmissa, kantaako vaikeiden asioiden yli? Minun Jumalani ei. Minun Jumalallani on kieroutunut huumorintaju, tai sitten hän vain todella vihaa minua. Minun jumalani pilkkii minulla. Hän antaa siimaa – "kaikki hyvin". Ja juuri, kun löydät taas pienen ilon elämääsi, hän kiskaisee takaisin maan pinnalle "ähäkutti – et kai luullut voivasi elää kärsimättä?!" Kuinka paljon voi ihminen jaksaa? Jokaisen suru ja tuska on oma, eikä niitä voi verrata keskenään. Varmasti joku minun kohdallani sanoisi, ettei tuo ole mitään. Minun elämässäni nämä murheet kuitenkin ovat suuria ja aitoja. Nyt on Jumalallani viimeinen mahdollisuus. Miten hän sen käyttää?
04.03.2007 - 09:23
Ylioppilaslehdessä oli juttu patologista. Hän on tehnyt työtään jo yli kolmen vuosikymmenen ajan ja nähnyt sen aikana, miten suomalaisten kuolinsyyt ovat muuttuneet. Elintapojen muuttumisesta kertoo myös kuolinsyyt. Lihavuus on kuulema lisääntynyt rajusti, samoin alkoholin aiheuttamat kuolemat. Aika hurjaa oli mielestäni se, että vuoden 2003 alkoholiveron alennuksen jälkeen maksasairauksiin on kuoltu liki 50 prosenttia useammin kuin ennen sitä (Stakes). Varmaankaan nämä kaksi asiaa eivät ole täysin sitoutuneet toisiinsa ja asioihin vaikuttavat varmasti muutkin seikat. Hurjalta tuo kuitenkin kuulostaa. Ammattiliittoni nelisivuisessa jäsentiedotteessa on usein (ellei aina) lähes puolen sivun juttu ammattikuntani jäsenten alkoholiongelmasta. Tai ei siinä sanota, että olisi alkoholiongelmaa, mutta kerrotaan ihan vain meille suunnatusta AA:n periaatteita noudattavasta itseapuryhmästä sekä muista "sisaraloilla" työskenteleville järjestettävistä alkoholiongelma-keskusteluryhmistä. Onko ongelma oikeasti todellinen? Pitääkö mielikuva ammattitaudista todellakin paikkansa? Olenko vaarassa? Mistä sitä muuten tietää, onko itsellä alkoholiongelma? Onko olemassa joku kaavio, joka kertoo juomisen määrän mukaan ongelman vakavuuden. Onko ongelman kriteerinä se, pystyykö itse hallitsemaan juomistaan tai käyttäytymistään alkoholin vaikutuksen alaisena. Olenko suljettu pois ongelmaryhmästä, kun osaan lopettaa juomisen ennen kontrollin katoamista? Olisiko minulla ongelma, jos joisin pienen määrän alkoholia päivittäin, kuten esim. useissa maissa on tapana osana ruokakulttuuria? Vai määräytyykö se humalahakuisen juomisen tiheyden perusteella? Onko ongelma vasta sitten, kun sen itse kokee ongelmaksi, vai silloin, kun läheiset kärsivät siitä? Ja kuka päättää millainen läheisten kärsimys on kriteerinä? Toista voi ahdistaa, jos puoliso juo kerran vuodessa, toisella hälytyskellot soivat vasta sairaalan teho-osastolle puolisoa kuljetettaessa.
22.02.2007 - 20:06
Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu, kun vain ajatteleekin kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat, ja mitä hyötyä siitä muka on. Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa.
Nii-in. Tänään taas oli oikein leppoisa päivä. Oli ihanan talvinen ilma, kirpeä pakkanen ja kirkas auringonpaiste. Kävin päivällä ystävän kanssa kävelyllä, juttu luisti ja hanki kimalteli. Ulkoilun jälkeen suuntasimme yhdessä toisen ystävän luo kahvittelemaan ja juttelemaan. Kiireetön iltapäivä tärkeiden ihmisten kanssa lämmitti sisältä. Kotimatkalla mieleen tuli voimakkaana ajatus siitä, kuinka ihanaa olisi tällainen kiireetön ja rauhallinen elämä.
Ammattikuntani lehdessä oli mielipidekirjoitus eläkkeelle jääneeltä ammatinharjoittajalta. Hän päivitteli kovasti nykyajan nuorten työmoraalia. Sisältö oli (ei sanatarkasti) seuraavanlainen: "Ennen vanhaan sentään työ oli itseisarvo ja työtä tehtiin niska limassa valittamatta. Nämä nykyajan urautuvat työntekijät kehtaavat jopa vaatia vapaa-aikaa! Ennen elämä oli työtä, mutta nykyään elämä tuntuu menevän työn edelle...". Toisaalla lehdessä oli (yhtä sukupolvea nuoremman) henkilön kirjoitus, jonka sisältö oli se, että ammattimme ja ammattikuntamme arvostus lähtee meistä itsestämme. Niin kauan kuin suostumme raatamaan kohtuuttomia työvuoroja ilman kohtuullista korvausta ja tyydymme siihen, että sairaslomia ei pidetä, kun sijaista ei itse löydä, ei asioihin tulekaan parannuksia.
Ei elämän pitäisi olla työtä, työn pitäisi olla osa elämää! Ehkä nämä nykyajan työntekijät haluavat myös nähdä lastensa kasvavan, haluavat olla perheensä kanssa ja myös nauttia elämästään. Voi olla, että olen ajatuksissani väärillä jäljillä ja parin vuoden kuluttua olen hulluna raatava orja joka ei osaa sanoa ei. Pidän todella työstäni ja se tuo minulle myös iloa. Silti minä toivon, että osaisin jatkossakin arvostaa omaa elämääni ja itseäni sen verran, etten suostuisi ottamaan itselleni taakkaa enempää kuin mitä jaksan kantaa. Kerran olen sen jo joutunut kantapään kautta oppimaan ja tällä hetkellä nautin elämästäni enemmän kuin vuosiin. En huolehdi liikaa huomisesta ja osaan tunnistaa itsessäni väsymyksen. Uskallan kieltäytyä tehtävistä ja osaan sanoa ei. Toivottavasti näin olisi vielä huomennakin!
Kiitos tästä päivästä! 19.02.2007 - 22:59
Koulu alkaa olla lopuillaan. Kaksi edellistä viikkoa olen ollut valinnaisilla kursseilla, missä on ollut osa kurssikavereistani. Parin viikon päästä on viimeinen yhteinen viikko koko kurssin kanssa. Sen jälkeen näen heitä enää satunnaisesti tenteissä tms. Haikea mieli. Kuusi vuotta olemme olleet tiiviisti yhdessä, iloinneet ja kärsineet . Tässä "koulumuotoisessa" opiskelussa ryhmähenki kasvaa vahvaksi ja kurssikaverinsa oppii tuntemaan hyvin. Vaikka olemmekin välillä olleet melkoinen kanalauma, jossa ne muutamat kukot ovat yrittäneet sinnitellä hengissä, emmekä ole mitään yhteisiä päätöksiä osanneet tehdä tappelematta, väittäisin meidän kurssin ilmapiirin olleen loistava. Hyvin pian huomasimme, ettei päätöksenteosta tule mitään ilman äänestyksiä, ja niin oli sekin ongelma ratkaistu. Kaveria ei ole koskaan jätetty vaan aina on yritetty auttaa apua tarvitsevia. Vaikken olekaan kovin tiiviisti kurssilaisteni kanssa ollut koulun ulkopuolella, on ryhmästä löytynyt kuitenkin hyviä ystäviä. Se tuki, mitä kurssikavereilta tämän raskaan koulutuksen aikana on saanut, on ollut korvaamatonta. Enää muutama viikko, ja sitten me lähdemme kukin omille teillemme. Luomaan uraa ja elämää. Ikävä tulee. Onneksi yhteydenpito on nykyisin helppoa ja nopeaa, toivottavasti vain muistamme jatkossa kiireidenkin keskellä pitää yhteyttä ja huolehtia toisistamme tarvittaessa. Minä todella toivon että osaisimme jatkossakin vaalia muodostuneita siteitä. Kiitokset kaikille cursus 58 opiskelijoille ihanista kuudesta vuodesta! Magnuksen sanoja myötäillen: Silloin kun voimat on aivan lopussa, työnnetään vielä kovempaa!
14.02.2007 - 18:33
Ystävyysvala Olen aina tukenasi:
10.02.2007 - 22:36
Tänään on ollut todella ihana päivä. Aamulla oli pakkasta oikein kunnolla, mutta päivän mittaan asteet laskivat tuonne -12 kieppeille. Olin aamupäivän hallilla epävirallisissa kisoissa hommissa ja oli oikein mukava tunnelma. Vaikka usein ajattelenkin, ettei tämä paikkakunta ole kotini, on minulle kuitenkin muodostunut tänne vuosien aikana oma elinpiirini ystävineen ja touhuineen. Tänään sain viettää mukavan päivän ystävien ja kavereiden kanssa rakkaan harrastuksen parissa. Kotiin lähtiessäni paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, hanget kimaltelivat ja valo tunkeutui syvälle sisimpään asti. Lauleskelin koko kotimatkan iloisin mielin. Mies oli käyttänyt jo koirat lenkillä, joten lepäilin iltapäivän koirien kanssa sohvalla auringon lämmittäessä ikkunan läpi. Illalla, vähän ennen nukkumaanmenoa tuli ystävältä tekstiviesti. Hän onnitteli minua merkkipäivästäni. En ollut itsekään sitä muistanut, eikä kukaan muukaan koko päivänä. Viesti lämmitti mieltäni todella paljon, kiitos siitä! 08.02.2007 - 22:24
Valo alkaa taas voittaa pimeyden. Talven selkä on taittumassa. Enää ei ole pimeää kotiin tullessa. Ja aamulla valkenee jo automatkan aikana. Ihanaa! Metsään pääsee muulloinkin kuin viikonloppuna. Ei väsytä samalla tavalla ja mieli on virkeämpi pidempään päivän aikana. Olen nauttinut talvesta. Niin kuin nautin syksystä, kesästä ja keväästäkin. Kaikissa vuodenajoissa on jotain ihanaa. Oma tunnelmansa, omat tuoksunsa, värinsä, valonsa ja tunteensa. Kaikkiin liittyy jotain omaa, mitä muissa ei voi olla. Viime kesänä päätin, että nautin jokaisesta säästä. En valita kylmästä enkä helteestä, en liioin sateesta tai viimasta. Minun ei ole tarvinnut tuota päätöstä muistuttaa itselleni eikä "yrittää" noudattaa sitä. Se on tullut ihan luonnostaan. Olen nauttinut kaikista säistä ja jokaisen vuodenajan omalaatuisista piirteistä. Kevät tulee taas. Vuosi jatkaa kiertoaan, kuten aina ennenkin ja kuten aina jatkossakin. On sentään jotain, mihin tässä maailmassa voi luottaa. Se että aika kuluu, vuodet seuraavat toisiaan, vuodenajat toisiaa, päivät ja tunnit toisiaan. Lohduttavaa, eikö? 05.02.2007 - 19:04
Nonniin. Paluu maan pinnalle. Kauan se hyvä tuuli jatkuikin. Tänään alkoi sitten taas hermot kiristyä. Liian lyhyet yöunet, termarin muki hukassa ja raskas puolentoista tunnin ajomatka aamulla rasittavien hannari-autoilijoiden joukossa. Epämääräistä mössöruokaa ruokalassa, pahaa kahvia. Kuolettava väsymys luennolla. Ja sitten piti sovitusta poiketen lähteä ajamaan takaisin kotiin vaikka olisin voinut yöpyä asuntolassakin. Ja taas ärsyttäviä pelkuri-kuskeja tiet vääränään - pitääkö sitä tosiaan tiputtaa vauhtia 20km/h jokaisen vastaantulevan auton kohdalla?!?!?! Tuohan vaarantaa jo liikenneturvallisuutta. Ja kotona hirveä sotku. Olisipa kiva kerrankin tulla kotiin niin, että olisi siistiä. Ja joka paikka aivan jumissa, pitäisi varata aika hierojalle, tai vaikka edes venytellä, mutta kun ei jaksa... Maanantait, maanantait - ne pitäisi lailla kieltää! No, vähitellen alkaa taas helpottaa kun vain istuu aloillaan ja hengittelee syvään. Taidan laittaa saunan lämpenemään eukalyptus-tuoksuineen, mennä sinne köllöttelemään ja aikaisin nukkumaan. Huomenna on päivä uus, toivottavasti. Ja aamulla pitänee taas hokea itselleen autossa: tänään on hyvä päivä, tänään onnistun, tänään olen hyvällä tuulella, tänään en hermostu. Eiköhän se taas auta!
03.02.2007 - 19:54
TALVI Nautin ensi kerran talvesta. Siinä on hyvin vähän valoa ja pimeyttä melkein yhtä vähän. Lumen valkoista taustaa vasten näen jokaisen puun ja talon. Ilma on kylmää shampanjaa. Riisun lapasiani koko ajan saadakseni olla paljain käsin, niin kuin kesällä ollaan paljain jaloin. Alkaa neljältä yö ja jatkuu aamuyhdeksään. On pitkiä öitä valvoa, kelata omaa elämää. Valvottaessa, kun saisi nukkua, filmi pyörii. Ei sitä näe, sen tuntee. Näkyy unessa se, mikä on jäänyt kokonaan näkemättä: kesän talvi. - Veijo Meri
03.02.2007 - 19:26
JOSSAIN KAUEMPANA Pysähtynyt ilma, kuutamo, valaistu ikkuna. Kaukana aurinko, aallot. Metsä äänetön, lumi pehmeää, pilvet liikkumatta, kauempana liikettä, värejä. Hämäränvalkeat päivät, samaa väriä maa, pilvet ja metsä, yhä kauempana maailma, unelmat kaukana maailmassa toteutuvat. - Hannu Salakka
02.02.2007 - 23:56
Lisäilen tästä lähtien tuonne sivun reunaan "Linkkejä" laatikkoon otsikon mukaisesti linkkejä (kukaan ei olisi arvannut)... Laitan sinne mielestäni hauskoja, mielenkiintoisia tai muuten vaan tutustumisen arvoisia sivuja, lähinnä blogeja. Mitäs muuten? No eipä tässä... Pitkästä aikaa olen ollut usean päivän peräkkäin hyvällä tuulella. Ihanaa, kun voi nauttia esimerkiksi pitkistä aamu-unista tai kävelystä ulkona vesisateessa näin kovasti. Pitäisiköhän tarkistaa lääkitys??? Jos kysytte mikä on saanut minut hyvälle tuulelle, en valitettavasti osaa antaa suoraa vastausta. Syitä on varmasti monia. Olen saanut nyt alkuvuodesta levätä kunnolla. Vaikka hommaakin on ollut, en ole kuitenkaan ylibuukannut itseäni vaan olen suonut täysin toimettomiakin päiviä. Olen päässyt yli suorituspaineista opiskelujen suhteen. Yritän parhaani ja aion edelleen valmistua ensi syksynä. Mutta ajattelen asian niin, että ehdin varmasti tehdä töitä kyllästymiseen asti. Minun tulevaisuuteni laatu EI VOI olla kiinni siitä, valmistunko syys- vai joulukuussa, tai vaikka ensi keväänä. Puoli vuotta sinne tai tänne on ihmiselämässä lyhyt aika. Tahdon myös ELÄÄ!!!!! Olen antanut itselleni luvan nauttia. Jos tänään en jaksa lukea, vaan haluan lähteä metsään retkelle, niin myös lähden. Syitä hyväntuulisuuteeni on kyllä muitakin, niitä tässä sen kummemmin erittelemättä. Jotkut niistä ovat suurempia ja jotkut pienempiä, jotkut uusia, jotkut vanhoja (tai vanhoja uusia). Kaikki nämä yhdessä kuitenkin saavat auringon paistamaan pilvienkin läpi. Kaikkien aikojen mäkihyppääjän sanoin: "Elämä on ihmisen parasta aikaa!"
Ipanan pepsodent-hymy! 01.02.2007 - 16:52
Niin se Kirkakin sitten lähti. Oltiin Kirkan musiikista tai siitä miehestä mitä mieltä tahansa, ei kukaan voine kieltää herran merkitystä suomalaisessa musiikissa. Hän on tehnyt paljon biisejä, jotka varmasti jatkavat elämäänsä suomalaisissa. Lähes kaikki osaavat, vaikkeivat sitä myöntäisikään, Kirkan biisien sanoja ulkoa. Ja tulihan hän Euroviisuissa yhdeksänneksi, mikä on kuitenkin melkoinen saavutus, kun miettii Suomen menestystä niissä karkeloissa kautta aikojen (Lordia ei tässä huomioida) "Sä surun pyyhit silmistäni pois, kuin totta olla kaunis uni vois..." 31.01.2007 - 11:47
Täytynee hieman muuttaa käsitystäni suomalaisten etuoikeudesta melankoliaan... Olen tässä yrittänyt etsiä jotain iloista runoa tänne laitettavaksi kuvaamaan fiiliksiäni. Ei hyvänen aika, eihän sellaisia meinaa löytyä! Eikä ne ole vain suomalaisia, ne surulliset runot. Kaikissa, eri puolilta maailmaa tulevissa runoissa tuntuu olevan aiheena (ainakin rivien välissä) kuolema, menetys, tuska, kipu, kylmyys, yksinäisyys, halveksunta, köyhyys... Eikö ilo todellakaan kirvoita kirjoittamaan? Tai sitten ne iloiset runot ovat oodeja rakastumiselle tai rakkaalle. Pelkkää elämäniloa tai nautintoa kauniista maailmasta tuntuu vähemmän runoilijoilla olevan.. Voihan se toki olla niinkin että suomalaisten toimittamiin "maailman runot" -kirjoihin on valittu vain niitä sinisiä tunnelmia. No tämmöisen kuitenkin löysin, ja vielä suomalaisen.
Mäenlaskua Taivaankansi on iso kelkkamäki. Ja aurinko istuu kultaisessa kelkassa. Ja lumi ryöppyää ja putoaa alas maan päälle kirkkaina säteinä. Ja aurinko ajaa kelkkansa hämärän metsän taakse. Aurinko menee kotiin, kun se on kyllästynyt leikkiin. Taivas on varmaan hyvin hauska kelkkamäki, koska aurinko laskee mäkeä joka päivä. - Uuno Kailas, sarjasta Lapsifantasioja
30.01.2007 - 19:41
Kuten otsikkokin kertoo, on täällä vihdoinkin talvi!!! Tänään oli aivan totaalisen mahtava talvipäivä. Pakkasta 10-15 astetta ja aurinko paistoi. Hanget (pienet, mutta kuitenkin) kimaltelivat, lumi oli kuivaa ja pehmeää, sormia paleli, poskia nipisteli ja samalla aurinko lämmitti. Aivan kuin joku pääsiäisen sää. Kaunista ja ihanaa! Asiasta aisaan. Olipa ihana yllätys, kun pari päivää sitten sain tekstiviestin kauan "hukassa" olleelta ystävältä. Nyt ollaan viesteilty ja juttu kulkee kuin väliaikaa ei olisi ollutkaan. Asiaan voinee vaikuttaa molempien hiljainen ja ujo luonne... Mutta kuitenkin, huomasin taas, kuinka merkittävää olisi pitää tärkeät ihmiset lähellään. Heitä ei saisi päästää katoamaan elämästään. Olen milloin mihinkin vedoten jättänyt pitämättä yhteyttä moniin elämäni tärkeisiin ihmisiin. Hyi minua! Nyt kaduttaa. Minullakin on monia sellaisia henkilöitä, jotka ovat merkinneet niin paljon, ja nyt he ovat päässeet liukumaan kauas muistoihin. Pitänee aloittaa soittokierros kaikille heille. Koskaan ei saa olla niin kiire elämässä, ettei ole aikaa ystäville!
27.01.2007 - 19:46
Kuuntelen yleensä aamuisin koulumatkalla radiota. Viime aikoina olen kuunnellut radio Suomipoppia. Aseman aamushow "Aamulypsy" on pirteä, ja sitä kuunnellessa aamun kireä ja ärtynyt mieliala helpottaa. Koululle tullessa olenkin ollut yleensä yhtä hymyä! Perjantai-aamulla juontajat puhuivat päähän soimaan jäävistä biiseistä. Ja heti seuraavaksi he soittivat Paula Koivuniemen "Aikuinen nainen" -kappaleen. ARGH! Minähän sitten tietenkin soitin sinne radioon naureskellen antaakseni asiakaspalautetta. Palaute oli pääpiirteissään tällainen: E: antaisin asiakaspalautetta… Juontajat: No mitä? E: Sellaista vain, että oliko tuo nyt sitten reilu temppu? J: Mikä niistä? E: Puhuitte ensin päässä soivista biiseistä ja heti perään soitatte Aikuisen naisen!! Arvatkaa mitä hoilailen tänään koko päivän?! J: naurua.. Mut sehän on hyvä laulu, sitähän on kiva laulella. Kysymys kuuluukin, kuka sitä joutuu kuuntelemaan. E: Nimenomaan! Kun mulla ei noita laulunlahjoja juuri ole… J: naurua taas… No mitäs muuta? E: Eipä tässä.. Kiitokset vaan kovasti ihanasta aamushowsta, alkaa aina päivä pirteästi teitä kuunnellessa!!
Mua nauratti kovasti puhelun jälkeen, ja ne vielä soitti sen aalloilla! Jotenkin tuli sen puhelun ja oman äänen kuulemisen jälkeen hassu olo. Tuli yhtäkkiä omituinen yhteenkuuluvuuden tunne muiden radionkuuntelijoiden kanssa. Aseman aamuohjelmassa on paljon kilpailuita ja monet kuulijat soittelevat sinne. Jotenkin silloin aamulla tuli sellainen olo, että kanssani samaa ohjelmaa kuuntelee paljon ihmisiä. Suurin osa on varmaan myös matkalla töihin tai kouluun, tai on jo töissä. Jotkut ehkä kotona kuuntelevat asemaa. Minulla ja lukuisilla täysin vierailla ihmisillä on jotain yhteistä. Vaikka saatamme olla pitkänkin matkan päässä toisistamme ja elää täysin erilaista elämää, kuulemme samat biisit ja samat juonnot aamuisin. Kenties nauramme samoissa kohdissa ja arvuuttelemme kilpailujen oikeita vastauksia. Joskus joku meistä tulee aalloille asti, ja muut kuulevat hänen äänensä. Jokaisen radioäänen takana on kokonainen elämä. Näitä ajatellessa ihan liikutuin. Jotenkin yhteenkuuluvuuden tunne ventovieraiden kanssa tuli lähelle ja kosketti. Olisikohan minussa kuitenkin ripaus humaanisuutta? Pidänköhän sittenkin ihmisistä? Olen pitänyt itseäni jotenkin itsekkäänä ja muista piittaamattomana. Välillä ihan itsekin yllätyn omia ajatuksiani ja tuntemuksiani.
Päivä alkoi joka tapauksessa hyvissä tunnelmissa ja mieleni oli aurinkoinen koko päivän! 25.01.2007 - 20:26
Olen tällä viikolla ollut valinnaisella kalakurssilla. Kurssilla on tutustuttu kalankasvatukseen, pyytämiseen, kalojen sairauksiin ja kaloihin liittyvään elintarvikehygieniaan ja elintarvikeprosesseihin. Iltapäivisin on ollut luentoja ja aamupäivisin harjoituksia. Harjoituksissa olemme tutustuneet käytännössä kalatuotteiden valmistukseen. Olemme tehneet graavilohta, kylmä- ja lämminsavustettua lohta ja huomenna teemme vielä lasimestarin silliä. Tänään pääsimme nauttimaan ensimmäisistä tuotoksistamme. Harjoitusten päätteeksi herkuttelimme graavilohella, tuoreella ruisleivällä, sitruunalla ja salaatilla. Jopa minä uskaltauduin syömään kalaa!! Ja täytyy tunnustaa, olihan se ihan hyvää.. Tällainen opiskelu on aika herkullista! 24.01.2007 - 20:53
Epäonnisen aamupäivän ja pitkän luentorupeaman jälkeen olin todella väsynyt. Kotiin tultua lähdin pennun kanssa kävelylle. Ja vaikka alkumatkasta olin väsymyksestä kireänä, rentoutui mieleni vähitellen ja sulin hymyyn! Parin päivän aikana on satanut lunta enemmän kuin koko talvena tähän mennessä yhteensä. Varsinkin nyt illalla oli satanut paljon pehmeää, puhdasta ja ilmavaa lunta. Pentu oli lumesta innoissaan ja hyppeli hangessa. Työnsi päätään lumeen ja leikki. Minäkin istahdin välillä hankeen ja heittelin pikkuiselle lunta. Siellä me pyörimme valkoisina ja märkinä. Pitäisi aina muistaa katsoa maailmaa lapsen (tai pennun silmin). Pitäisi osata iloita pienistä asioista ja ihmetellä. Pitäisi pyydystää lumihiutaleita kielelleen, pelastaa sateella tielle nousseet kastemadot takaisin ruohikolle. Pitäisi ottaa leppäkerttu kädelleen ja itkeä kuolleen linnun vuoksi. Pitäisi nauraa auringon kanssa ja tehdä talvella lumienkeleitä. Pitäisi muistaa nähdä maailmassa sen kauneus.
On kuin taivas tuoksuisi ääriviivat pehmenisi sataisi armo alas suurina valkeina peittävinä. Helena Anhava
24.01.2007 - 12:44
Että voikin mennä kaikki aina samaan aikaan pieleen/hajalle. Miehen läppäri hajosi viime viikolla. Se lähetettiin huoltoon ja sieltä soitettiin eilen. Läppärin sisällä oli kuulema runsas määrä nestettä?! Varmaan olohuoneen pöydällä kaatunut jotain juomaa koneen päälle. Ei mene takuuseen ja korjaus maksaisi aivan liikaa. Pitää yrittää kotivakuutukseen, jos sillä saisi uuden ostettua. Pari päivää sitten hajos Corsa. Eilen illalla sitten hinasimme sen korjaamolle, siinä vaiheessa kun miehellä oli mennyt totaalisesti hermot. (yritin jo edellisenä päivänä ehdottaa sitä, mutta eihän se käynyt - kaikesta pitää selvitä itse). Passatista on tämän kuun aikana paikattu jo molemmat takarenkaat - taidan olla jonkinlainen naulamagneetti. Passattiin pitäisi laittaa sisätilalämppärille johto, webasto ja korkeampi jousitus (kun ajelen aika huonoja teitä, ottaa se jatkuvasti pohjastaan kiinni). Mun viime kesänä ostettu puhelin on rikki, pitäisi viedä huoltoon. Televisio vetelee viimeisiä, kuvaruudun reunoissa on aina välillä mielenkiintoisia väri-ilmiöitä. Toivottavasti ei syty palamaan. Ja tänään, ARGH! Aamulla nukuin pommiin. Sit keitin kahvia termariin koulumatkalle juotavaksi. Laitoin termarin reppuun ja repun pöydälle. Eiköhän se termari ollut vuotanut. Kahvia oli joka paikassa, mun yks koulukirja, luentomuistiinpanot, lompakossa mm. monistuskortti, pankkitunnukset tms... Ja tietenkin koko reppu. Tosi kivaa. Sit koulussa ostin kupin kahvia (take away). No eiköhän sekin muki vuotanut pohjastaan, ja luennolla keräsin pöydälle yhä laajenevaa kahvilammikkoa, kunnes vierustoveri lahjoitti ystävällisesti nenäliinan. Mitähän vielä tänään tapahtuu??? Tässä alkaa olla jo niin paljon kaikkia vastoinkäymisiä, että ihan naurattaa! Minkäs sille muutakaan mahtaa.
22.01.2007 - 12:51
?> Pennun poismenosta on jo yli kaksi kuukautta aikaa. Milloin pääsen siitä yli? Edelleen, katsoessani pennun kuvia tai ajatellessani sitä, tulevat kyyneleet silmiini ja henki salpautuu. Päällimmäisenä muistona on ilo siitä että saimme pitää sen luonamme, vaikkakin liian vähän aikaa. Samalla se aika kuitenkin oli todella raskas. Se kolme kuukautta oli täynnä murhetta, huolta, pelkoa ja menettämisen tuskaa. Välillä saimme hieman toivoa, ja seuraavana päivänä taas toiveet murskattiin. Olihan pennun tapaus minulle ammatillisestikin hyvin opettavainen, mutta en ehkä kuitenkaan olisi halunnut saada sitä oppia tällä tavoin. Toisaalta, nyt todella tiedän, miten vaikeaa voi luopuminen olla. Olen yrittänyt miettiä, miksi tapaus oli minulle niin raskas. Ja on edelleen. Se ei ollut minulle vai koira. Pentuun oli pantu niin paljon toiveita, siitä piti tulla niin paljon. Sen piti täyttää unelmani ja viedä minut eteenpäin koiraharrastuksessa. Pentu olikin aivan mahtava. Se oli reipas, rohkea, iloinen, avoin ja ystävällinen. Siinä oli sopivasti itsepäisyyttä ja itsenäisyyttä, ja toisaalta halu olla ihmisen kanssa, halu tehdä yhdessä. Se oppi uudet asiat todella nopeasti, oli innokas leikkimään ja ahne. Valitettavasti siitä ei vain ollut eläjäksi. Pennun mukana en menettänyt vain koiraa. Menetin mahtavan rodun, sillä pennun jälkeen en uskalla enää sen rotuista koiraa ottaa. Ehkä jonain päivänä, mutta en vielä. Lisäksi pentu jätti niin suuret saappaat, etten tiedä voiko yksikään samanrotuinen niitä täyttää. 15.11.2006 iltayhdeksän aikaan luovuin uskostani ja toivostani. Opin, että minun ei kannata luottaa ja turvata kuin itseeni. Menetin myös haluni toivoa. On parempi olla toivomatta mitään, silloin ei aina pety eikä unelmia aina murskata. Se tuntuu oikeastaan helpottavaltakin – kun ei ole odotuksia tai toiveita, voi ottaa jokaisen päivän sellaisena kuin se tulee. Ehkä tapaus siksikin ottaa niin koville, että olen joutunut miettimään näin isoja asioita, ja olen joutunut muuttamaan näkemystäni koko maailmasta ja elämästä. Vähitellen olo alkaa kuitenkin jo helpottaa ja elämääni on tullut uusia ilon aiheita. Uskon, että tulen pääsemään pennusta yli, aikanaan. Unohtaa en voi, enkä tahdo, mutta haluan muistaa ilolla. Aika kultaa muistot, sanotaan. Uskon ja toivon mentyä jäljelle jää vain rakkaus. Laitan tähän Katri Valan runon Pajupilli. Siinä on mielestäni jotain lohduttavaa, toivoa iloisemmasta huomisesta. Pajupilli En ole lipunkantaja, en kotkasydäminen tiennäyttäjä matkallanne aamun maahan. Olen virran partaalla paju, jonka lävitse tuulet puhaltavat, josta maailman kapinallinen henki taittaa yksinkertaisen pillin soittaakseensa sävelmän, jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta ja hiukan aamunsarastusta. 16.01.2007 - 19:02
Johtuuko se talvesta, pimeydestä, kylmyydestä, geeneistä, suomalaisuudesta vai mistä? Se, että perusvireenäni tuntuu kaikesta päällepäin näkyvästä iloisuudesta huolimatta olevan sininen sielunmaisema. Olen onnellinen, kai. Olen tyytyväinen elämääni, luulisin. Minulla on kaikki hyvin. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen ja paljon enemmän. Elämässäni on iloisia ja ihania asioita. Minulla on rakkaita ja läheisiä ihmisiä, on kavereita, harrastuksia ja töitä. Silti jossain syvemmällä on aina välillä esiin nouseva melankolia. Jos kuuntelee suomalaista musiikkia, lukee suomalaisia romaaneja, suomalaisia runoja tms. on lähes kaikissa jotain surullista. Sanoissa, melodiassa, tarinassa, rivien välissä. Johtuuko suomalainen melankolia siitä, että sitä syötetään meille jatkuvasti, vai johtuuko sen esiintyminen joka puolella siitä, että olemme kaikki melankolisia? Miksi pidämme surullisista asioista? Toisaalta, ajat tuntuvan olevan muuttumassa. Nykyään melankoliasta on tulossa hauskempaa. Sille voidaan jopa nauraa. Liekö kansainvälistymisen seurausta vai mitä. Ajatellaanpa vaikka Kaurismäen elokuvia (joita en itse ikinä jaksa katsoa). Niissä on oikein kärjistetysti esitetty savuisten paikallispubien nurkkapöytien väljähtänyt tunnelma ja alavireinen elämä. Mutta samalla elokuvat ovat tavallaan komedioita. Ne voivat koomisuudessaan naurattaa. Ja kuulopuheiden mukaan niitä maailmalla pidetäänkin lähinnä sairaina suomalaisina tragikomedioina. Silloin kun iskee sininen päivä, ei siinä mitään nauramista tunnu olevan. Mutta seuraavana päivänä niille perisuomalaisille (?) ajatuksille ja tunteille jo nauraa. Kiinnostaisi tietää onko muissakin maissa ihmisillä samanlaisia ajatuksia.
TIIMALASI Talvet ovat äänettömiä, suunnattomia, ja kaikki yhdessä. Kuka piirtäisi hangen täyteen kirjaimia joista ei muodostuisi kaipuuta ja puhuisi ilman täyteen sanoja joissa ei olisi mitään surullista. Olen nähnyt ihmisten tulevan, tehtaan imaisevan heidät sisäänsä ja sylkäisevän puolijuoksua ulos, ja ihmisten katoavan. Olen herännyt kellon ääneen ja nukahtanut sen jäädessä vartioimaan unta, nähnyt kevään jokaisen alastoman aamun, yhden kerrallaan. Päivästä päivään olen nähnyt saman auringon nousevan saman ladon ohi saman joen ylle ja laskevan saman synkän metsän taa. Niin monet ovat kuolleet. Niin monet ovat syntymättä ja tulevat kuolemaan. Kuka muistaisi kaikki kuolleet ja jättäisi heistä kertomatta. Kaikki tuulet tulevat kaukaa mereltä ja menevät sinne takaisin. Minä vain pimeästä toiseen. Kuin yli joen. - Hannu Salakka
16.01.2007 - 18:50
Näille sivuille on tarkoitus kirjoitella mielenpäällä olevia asioita. Olkoon tämä kuin päiväkirja pääni sisältä. Liitän tänne myös minua liikuttavia runoja ja muita tekstin pätkiä. Tähän ensimmäiseksi laitan lempirunoni. En osaa eritellä, miksi pidän tästä runosta, mutta se on kulkenut jo vuosia mukanani. Se on kirjoitettuna jokaisen päiväkirjani ensimmäiselle sivulle. Se on ainoa runo, jonka osaan ulkoa.
JOUTSENLAULUA Ui merta ne unten, päin utuista rantaa. Niit' aallot ne kantaa kuin kuultoa lunten. Pois, pois yli aavain on polttava kaipuu. Mut vain se, ken vaipuu, se sävelet saa vain. Mi helinä ikään yl' ulapan hiipi? – Vain uupunut siipi, vain mennyt ei-mikään.
- Otto Manninen
|
Kirjoittaja
Mietteitä, ajatuksia, tuntemuksia, kokemuksia, runoja, elämää... Kuvat on ottanut, ellei toisin mainita, allekirjoittanut. Kuvia ei saa kopioida ilman lupaa!
 
Sivut
Blogilista
Merkitse tämä blogi suosikiksesi TÄÄLLÄ.
|
||
