Uskomatonta, meidän pieni prinsessamme on jo puoli vuotta! Aika on mennyt todella nopeasti. On ollut ihana seurata tytön kasvua ja kehitystä, uuden oppimista ja maailman ihmettelyä.

Minä olen ollut kotona tytön kanssa ja mies on käynyt töissä. Nyt joulun aikaan mies piti 3vkoa isyyslomaa ja olimme tuon ajan yhdessä pohjoisessa vanhempieni luona. Oli ihana loma ja rentouttava. Vaikka yövalvomiset, aamun heräämiset ja vauva-arjen rutiinit pysyivät sielläkin, tuntui kotoa poissa oleminen ja kiireettömyys rauhoittavalta ja voimaannuttavalta. Ja olihan siellä kaksi ylpeää ja ensimmäisestä lapsenlapsestaan iloitsevaa isovanhempaa hoitamassa tyttöä meidän apunamme. Muutamana iltana kävimme ulkona miehen kanssa kahdestaan ja/tai ystävien kanssa. Meillä on miehen kanssa edelleen hauskaa yhdessä. Hän on myös paras ystäväni ja voimme aidosti viettää laadukasta yhteisaikaa ja kokea iloisia asioita yhdessä. Eikä meillä elämä ole muuttunut vain lapsen ympärillä pyöriväksi pieneksi omaksi maailmakseen, vaan lapsesta on pikemminkin tullut osa meidän elämäämme.

Ystäväni sanoi heidän vauva-aikansa alusta, että se aika meni kuin sumussa, että siitä ei juuri mitään muista. Ihmettelin silloin lausahdusta, mutta nyt allekirjoitan lauseen.  Tai oikeastaan minusta tuntuu kuin elo-lokakuu olisivat menneet täysin sumussa, jopa pimeässä. En kyllä tiedä, johtuuko tunne ja muistikuvien vähäisyys siitä, että nuo kuukaudet olivat aktiivisinta suruaikaa veljeni itsemurhan jälkeen. Asian käsittely, ikävä ja suru veivät paljon energiaa. Asian käsittely jatkuu, eikä vieläkään mene päivääkään ilman veljeni muistamista, mutta nyt voin taas keskittyä enemmän lapseen ja muuhunkin elämään. Ei tuo aika siis pelkästään suremiseen ja märehtimiseen ole mennyt vaan olen onneksi pystynyt nauttimaan myös tyttärestäni ja iloitsemaan hänestä. Ilman tyttöä olisi alkusyksy voinut olla henkisesti paljon paljon raskaampikin. Mutta varmaan kaikki yhdessä  - veli - vauva - vähäuniset yöt, ovat vaikuttaneet siihen, että alkusyksy on muistoissa hieman hämärän peitossa.

Aika on todellakin juossut nopeasti, ja äitiyslomanikin lähenee loppuaan. Maaliskuun puoleenväliin asti saan vanheimpainrahaa. Luovutin viimeiset tukiviikkoni isälle, jotta hän saa isäkuukauden. Olen jo jonkin aikaa stressannut tulevaisuudesta - mitä tehdä, mennäkö töihin vai jäädä kotiin - mistä rahaa - jäädäkö tähän asumaan vai yrittää löytää oma koti - ollako lapsen kanssa vai laittaako hänet hoitoon... Juteltuani ystäväni kanssa vahvistui päätös siitä, että en mene töihin, enkä vie tyttöä vielä hoitoon. Minullahan ei ole vakituista työtä johon pitäisi palata, joten sitä pakotetta ei ole. Kotihoidon tuella ei pärjää, eikä se riitä edes lainanlyhennyksiini, mutta koen tällä hetkellä tärkeämmäksi sen, että saan olla kotona tytön kanssa. Voin kuitenkin käydä tekemässä satunnaisia työpäiviä, päivystyksiä ja joitain irtovuoroja. Ja onneksi mies on tällä hetkellä töissä. Emmeköhän pärjää näin. Katsotaan tilannetta uudestaan sitten kun tyttö on vuoden ikäinen. Tyttö on pieni kuitenkin niin lyhyen ajan, ja töitä ehtii tehdä varmasti kyllästymiseen asti. Kun olin tehnyt tuon päätöksen ja ilmoittanut sen miehelle ja vanhemmilleni, tuntui kuin painolastini olisi keventynyt, stressi helpotti oitis. Näillä mennään - taloudellisesti tiukemmilla, mutta asioiden tärkeysjärjestys on mielestäni nyt oikein.